Olympiapääkaupunki Lausanne oli näkemisen arvoinen paikka, niin kuin ovat monet muutkin paikat, joita eteen sattuu tai jää näkemättä. Lähes vahingossa saimme kuulla, että meille olisi kuulunut hotelliasukkaina Lausanne-kortti, jolla saa matkustaa rajoituksetta Lausannen kaikissa liikennevälineissä maksutta hotellivierailun ajan. Jostain syystä hotellimme respa jätti kortit antamatta. Rannan tourist-infon virkailija totesi, että ”laki on laki”, soitti hotelliimme ja niin pääsimme aamupäivän ajan ajelemaan paikallisella metrolla. Siinä muuten ei ollut lainkaan kuljettajaa.

Rautatieasemalta ostimme iltapäivällä liput Aigleen, jonne matka kesti puolisen tuntia. Aiglessa olikin reilusti aikaa odotella paikallisbussia, jolla pääsimme perille L´Abriin. Matka ylös tuhannen metrin korkeuteen kulki jyrkästi nousevaa serpentiinitietä.

Meille oli varattu majapaikaksi alppimökki, chalet, jota ei oikein pidä verrata suomalaismökkeihin. Tässä mökissä oli kaikkiaan neljä kerrosta, joista saimme ylimmän käyttöömme. Päärakennuksessa kerroksia oli vähintään yhtä paljon, mutta tilaa muuten huomattavasti enemmän. Söimme illallista talon nuoren ja vähän vanhemmankin väen kanssa. L’Abrin periaatteiden mukaan illallisen, kasvispizzan salaatteineen, olivat valmistaneet työvuorossa olevat oppilaat.

Illemmalla paikan johtaja, Gregory Laughery tuli meitä tapaamaan ja esitteli paikkoja ja toimintaa, joka on levittäytynyt alppirinteellä sijaitseviin lukuisiin rakennuksiin. Pienoista ihmettelyä osassa meitä herätti tapa jättää ulko-ovet auki. Gregin mukaan se on täällä täysin turvallista.

Me olemme siis aidosti vuoristossa, noin kilometrin korkeudessa. Parvekkeeltamme näkymät ovat henkeäsalpaavat vuorille, joissa sijaitsee myös Euroopan korkein vuori tai huippu Mont Blanc.
Matkaseurueemme kasvoi myös kuuden hengen ryhmäksi, sillä seurueeseemme liittyi Kiviniemen perhe.
Greghory on meille kaukainen sukulainen ja hän on tutustunut päihdetyöhön muun muassa ollessamme Jyväskylässä. Kutsu vierailuun, jonka hän on toistanut sopivissa mutkissa, on sekin jo parin vuosikymmenen ikäinen. Kaiken kaikkiaan yhteisö, jossa saamme nyt olla, on oman tarinansa arvoinen ja senkin aika tulee myöhemmin.