jormas: Kun tätä kirjoitusta aloitan, on joulupäivän aamu. Kello on kuusi. Kaikkialla on hiljaista. Takana on yksinäisten ihmisten vuoden yksinäisin ilta ja yö. Monella se liikuttaa hyvin syviä tunteita ja tuntemuksia. Kuolemaankin saakka. Juuri jouluna korostuu läheisiin liittyvät suunnitelmat. Ne ovat usein menneet aivan toisin kuin moni on aikoinaan vanhemmilleen tai papin edessä alttarilla puolisolleen luvannut. Näin on käynyt meille monelle. Perhe, entinen puoliso, lapset, muut läheiset ovat kuka missäkin. Kenties osa jo rajan takana.
"Syyllinen" istuu jouluyötä yksin ja katuu. Katuu kaikkea mahdollista syntymästään lähtien sekä toivoo, että elämää hänellä ei olisi ollut tai annettu lainkaan. Tai että osaisi armahtaa itsensä edes silloin, kun muut eivät sitä osaa tai eivät halua tehdä. Eivät joulunakaan.
Vain harva nuoremmasta sukupolvesta osaa ajatella, että jos haluaa elää, on omille vanhemmilleen velkaa. Ikuisesti. Ei osaa ajatella, että jos saisi saman omilta lapsiltaan, olisi se koko elämän paras lahja. Siis kiitollisuuden omasta ja ainoasta elämästään, jota ilman ei itse olisi olemassakaan. Ei olemassa ilman vanhempia kiitollinen eikä kiittämätön.
Itse haluan elää. Ja käydä vanhempieni haudalla. Siellä hiljenen ja kiitän heitä, kuten elämän ja kuoleman Herraakin. Oikeudesta omaan elämään Samalla haudalla saan kuitenkin joka kerta maistaa ja muistaa, että elämä ei ole yksinkertaista eikä varsinkaan helppoa, sillä samassa haudassa lepää myös siskoni. Ajattelen, että varpunen jouluaamuna ei ole tästä maasta, eikä veljeni taivaasta vaan siskoni Irmeli.