jormas: päivis on hyvä kirjoittamaan. Tulen siitä kateelliseksi, vaikka moinen ominaisuus ei hallitseva luonteenpiirteeni olekaan. Kuitenkin havaitsen joskun, että olen joutunut kateuden pauloihin. Hetken voin kokea niin, kun näen, että joku losottaa katua autolla, joka olisi kovasti mieleiseni. Samoin on moottoripyörien laita. Niitä on muuten mielestäni vain yhtä merkkiä. Suomalaisittain Taavitsaisen Harreja.
Mutta mitä oikeasti kadehdin? Jonkun asuntoa, rahaa, menestystä liike- tai työelämässä, julkisuutta ja niin edelleen? Ehei, en minä näitä kadehdi. Em varsinkaan, kun järki saa tunteen kiinni korvieni välissä. Tosin joskus hienon auton mennessä ohitseni tai vieraillessani komeassa lukaalissa, mielessäni pysähdyn, avaan kukkaroni ja lasken kaikki kolikot sun muut todetakseni, että kaikki hvyin, täältä ei ole otettu tuohon punaiseen Ferrariin eikö tuhannen neliön huusholliin mitään.
Mikä siis olisi kadehtimisen arvoista tai tavoteltavaa? Ehkä se olisi balanssi itsensä ja ympäröivän maailman ja luomakunnan kanssa ylipäätään. Itsekin saa sitä maistaa joskus. Ohikiitävän hetken tuntuu, että kaikki on äärimmäisen hyvin, Minulta ei puutu mitään, en kaipaa mitään ja kaikki on vaan hetkisen äärimmäisen hvyin. Sanon sitä raittiudeksi. Sielun ja ruumiin.
Muistan, kun olin pieni ja nuori. Minussa ei ollut oikeastaan mitään, joka olisi ollut hyvin tai peräti erinomaisella tavalla. Olin itsetuntoni kanssa aivan repaleinen ja ajattelin, että miksi muilla on sitä ja muilla on tätä, mutta minulla ei mitään. Olen eheytynyt. Nykyisin muilla on harvoin mitään, jota kadehtisin.
Mutta milloin olen oppinut tämän tai päässyt jutun juuresta kiinni? Ehkä silloin kun aloin ajattelemaan sangen kosteita, takana pöin olleita vuosiani. Ajattelen usein kuinka vähän tarvittiin, jotta mielestäni minulla oli kaikki hyvin. Ei tarvittu kuin juomaton viinipullo tuolinjalkani juureen. Kirjaimellisesti maailma olisi saanut räjähtää ympäriltäni, jos pullo säilyi ehyenä. Minulta ei ollut silloin lähtenyt mitään oleellista. Tämä kokomus on jälkeen päin opettanut minulle kuinka vähästä ihminen voi olla tyytyväinen. Kysymys on siitä mitä arvostaa. Silloin ennen numero yksi oli juomaton viina eikä ollut sen voittanutta.