päivis: Olin taas tapani mukaan altaalla juoksemassa. Jostain syystä olen alkanut juosta tietyn kaavan mukaan, jossa suunta on aina sama. Teen ikään kuin samaa risteävää kuviota altaan siinä osassa, jossa vettä on riittävästi vesijuoksua ajatellen. Tänään sain jonkinlaisen ahaa-elämyksen, että voisinkin juosta hieman eri tavalla ristiin rastiin. Tajusin, että ehkä ajatuskin kulkee eri tavalla, jos vielä suunnan lisäksi vaihdan välillä kuviota. Ja sehän toimi.

Siinä juostessa kehittelin mielessäni jonkinlaisen sloganin. Ajattelin, että ”välillä pitää silittää vastakarvaan, että näkisi myös asioiden toisen puolen”.  On turhankin helppoa mennä tutun kaavan mukaan. Ja ne kaavat jos mitkä opitaan kai ihan myötäsyntyisesti. Ei tarvitse kuin ajatella omia aamutoimiaan, miten kaavamaisesti ne usein etenevätkään. Toisaalta kaavamaisuus voi myös auttaa asioita sujumaan ilman suurempia pohdintoja. Mutta mikä panee meidät valitsemaan kokouspöydästä tai luentosalista aina saman paikan? Ei se ainakaan arjen sujumista helpota. Jostain tulee tarve toimia tutulla tavalla.

En ole aivotutkija enkä edes psykologi, jotta voisin jotenkin selittää, miksi teemme näin. Onko ihmisen aivoissa jokin kaavan toistamisen tarve, joka samalla antaa määrittelemätöntä turvaa, kun asiat tekee samoin kuin ennenkin?

Mietin, miksi meidät koulussa opetetaan laskemaan yhdestä kymmeneen. Miksi ei olisi yhtä tärkeää oppia luettelemaan numerot takeltelematta myös kymmenestä yhteen? Tai miksi aakkoset opitaan aina aasta ööhön? Miksi ei edellytetä, että yhtä sujuvasti osaisimme luetella ne nurinpäin, ööstä aahan? Koulussa opetetaan myös paljon kaavamaista ajattelua esimerkiksi matematiikassa. Voi olla, että joku osa siitä kehittää loogista ajattelua, mutta suurimmalle osalle ihmisistä matemaattiset kaavat eivät kouluvuosien jälkeen ole kai millään tavalla tarpeellisia. Vai nekö juuri valmistavat meitä olemaan aikuisina tapojemme orjia? Voi siis jopa kysyä, että tappaako koulu meissä olevaa luovuutta?

Juostessa päätin, että yritän jatkossa oikein kiinnittää huomiota siihen, että ”rapsuttaisin myös vastakarvaan” ja osaisin katsoa asioiden toistakin puolta. Ehkä olen ajatuksineni nyt lähellä puolisoni usein käyttämää toteamusta, että todellinen muutos lähtee kaiken kyseenalaistamisesta.