jormas: Viime päivinä olen pohtinut METRO-lehdessä ollutta kirjoitusta naisesta, joka yöpyy Töölössä olevassa puistossa. On lehden mukaan tehnyt niin jo ainakin pari vuotta. Eikä liene edes päihdeongelmainen. Pohdin asiaa monestakin syystä. Yksi on tietysti sydäntäni lähellä oleva yksinäisyys, asunnottomuus ja kodittomuus, jotka muuten ovat eri asioita, joskin toisiiinsa liittyviä.
Meillä Sininauhasäätiössä on Töölössä Ruusulankadulla iso hanke, jonka avulla on tarkoitus luoda asunnot ja mahdollisuus kodin tekemiseen asunnottomille helsinkiläisillä. Olemme hankkeen kanssa äänekkään töölöläisjoukon hampaissa, joka kuitenkaan ei välttämättä edusta enemmistöä töölöläisistä. Mutta vastustukseen riittää virtaa, kuten aikoinaan Sibeliusmonumenttiinkin. Loppuun saakka, mutta siellä se puistossa seisoo ylväänä muun muassa turistien kuvattavana.*
Mutta entä sitten tämä puistossa kotiaan pitävä nainen. Löytyisikö näistä edellä mainituista kaiken vastustajista virtaa auttaa naista puistossa? Ehkä hänen kotinsa on korvien välissä ja hän kantaa kaiken mukanaan. Mutta yöpyy puistossa. Vaikka hänen tarinansa lienee kohtalaisen surumielinen, hivelee se minun pienessä sielussani jotain. Se pieni sielu muuten on meillä jokaisella, kun ja jos pidämme tarpeellisena sen esiin kaivamista. Ja rohkeutemme riittää siihen.
Joku uusikin saa siis Töölössä sijansa tai saa ainakin olla paikallaan. Puistossa asuva nainen.
Aikoinaan luin kirjan New Yorkin Keskuspuistosta. Kirjan nimi oli Keskuspuiston yksinäinen ja se kertoi koirasta. Koira sai kirjassa kodin ja ystäviä, mutta missä lienee töölöläispuistossa olevan ihmisen koti ja ystävät?