jormas: Uudenvuodenaaton vietin maalla. Keski-Suomessa. Saman Nurminen-järven rannalla, missä Juha Kankkusen sukukin on pitänyt majaansa ja maataloa kohtalaisen tovin. Viereisestä Uurainen-järvestä laskee joki Nurminen-järveen. Välissä on pieni, sähköä tuottava voimalaitos. Kankkusen sekin. Jota jotkuntvastustivat loppuun saakka. Se ei selvinnyt, että miksi. Paitsi tietenkin kateudesta.
Hyvin on vettä riittänyt uimiseen silti. Mutta nyt on järvet jäässä ja avantoakaan ei ole tullut tehdyksi. Sen tilalla oli 20 senttiä neitseellistä lunta 15 asteen pakkasessa. Oli mentävä sinne pyörimään Aatamin asussa. Kuin nuorena konsanaan. Vielä pitkään oli iho löylyhuoneessakin kananlihalla. Oli silti upea ja virkistävä kokemus. Ei pysähtynyt edes sydän.

Ihminen on hullu ja ihminen on tyhmä. Tai ainakin kyvytön tulemaan tunteittenssa kanssa toimeen haavottamatta muita. Ja varsinkin Suomessa vielä pahempaa. Me tapamme toisiamme. Vuosi sitten olin Kolumbiassa, Bokotassa ja Sasaimassa. Asuin katulasten kanssa samassa salissa ja he nyppivät minua parrasta ja halusivat yhtä vaalean ihon kuin minulla. Mutta oli jotain tärkeämpääkin, joka pysäytti. He ihmettelivät kuinka selviän niin väkivaltaisessa maassa kuin Suomi, hengissä. He sanoivat Jokelan, Kauhajoen ja Myyrmannin surmien jälkeen, että Suomessa koululaisetkin tappavat täällä enemmän toisiaan kuin rauhanturvajoukoissa kuolee sotilaita. Olivat oike<ssa ja pysähdyin ajattelemaan. Ja vielä enemmän nyt Sellon tapauksen jälkeen. Mikä meidän on?