Luulen että suuri tai suurin osa täälläkin lomaansa viettävistä ja ehkä pitempäänkin oleilevista on maassa niin kuin ala-asteen peruskoululainen, jonka koulupäivien sisältöön eivät vielä kuulu  yhteiskunnallisten aineiden opinnot. Kaikki tieto ympäröivästä maailmasta on kuultu lähinnä isältä ja äidiltä. Thaimaan-kävijöiden kohdalla siis toisilta Thaimaan-kävijöiltä. Joten minunkin tietoni perustuvat näihin tarinoihin, joille tapauksen ja kertojan mukaan annan suuren, jonkinlaisen tai vähäisen arvon. Viime aikoina olen alkanut antaa arvon myös sille, mitä näen omien aurinkolasieni takaa. Itse asiassa on erityisen mukavaa tehdä havaintoja ja joskus olla myös osallistuva havainnoitsija.

Eilen aamulla kävelin reilun kahden kilometrin matkan tiettyyn rantapaikkaan. Osa täällä asuvista kutsuu sitä rantaparlamentiksi siksi, että muutamat suomalaiset ovat ottaneet sen omaksi paikakseen, jossa noin kuvainnollisesti tehdään suuria päätöksiä lähinnä Suomen asioista. Minua paikka tällä hetkellä viehättää erityisesti siksi, että paikan yrittäjäporukka on hankkinut sinne kauniit kahviastiat. Täällä ei muuten kertakäyttökuppeja rannoilla näe, mutta aina kun ostat kaupasta vaikka pienen pullon vettä, se pakataan muovikassiin ja mukaan nakataan muoviin pakattu pilli.

Tuossa äskeisessä kappaleessa oli jo muutama havainto ympäristöasioiden hoidosta. Ympäristöstä huolehditaan tai sitten ei. Pitkin rannan kävelytietä on puihin kiinnitetty lappusia, joissa pyydetään olemaan roskaamatta, mutta aika ajoin rantaan huuhtoutuu paljon roskaa, muovipusseja ja sen sellaista. En ole kuullut kenenkään arviota, mistä roskat tulevat, mutta itse epäilen, että jossain laivasta kipataan roskat mereen ja lopulta ne päätyvät rantaan. Tätä ajatusta tukee se, ettei roskia ole rannalla joka päivä. Täällä pitkään asuneen suomalaisen mukaan nimenomaan näissä roska-asioissa on menty valtava harppaus eteenpäin. Vielä jokunen vuosi sitten roskat jätettiin mihin sattuu. Nykyään kaikkien talojen edustalla on oltava jonkinlainen roska-astia ja meilläkin tuo iso sininen tynnyri tyhjennetaan päivittäin. Roskien keräily sitä paitsi työllistää suuren joukon ihmisiä. Juuri samaisella eilisellä aamukävelylläni kuljin lähes yhtämatkaa siistin kuorma-auton kanssa. Sen lavalla oli hienoja vihreitä roska-astioita, joita Suomessakin on. Niitä kai vaihdettiin kadun varressa olevien täyttyneiden astioiden tilalle ja välillä työväki poikkesi myös rannelle jätesäkkeineen. Aivan ei havainnoitsijalle auennut, mikä samaan porukkaan kuuluneen ja perässä ajaneen kuorma-auton henkilökunnan funktio oli. Ehkä he tarkkailivat, että homma toimii.

Aamukävelyn toinen selkeä havainto oli, että työtä täällä tehdään kovasti. Varsinkin juuri aamulla riittää tekemistä, kun ranta pitää saada kuntoon päivän auringonpalvojia tai muuten vain laiskottelemaan tulevia joutilaita varten. Kerrottakoon niille, jotka eivät ole koskaan käyneet esimerkiksi tällä Etelä-Pattayalla sijaitsevan Jomtien rannalla, että rantaa riittää usean kilometrin verran ja se on lähes päästä päähän varustettu ns. kansituolein ja aurinkovarjoin. Ranta on jaettu yrittäjille kaistaleisiin, jossa kukin palvelee asiakkaita omalla tavallaan. Lisäksi sekaan mahtuvat erilaiset kauppiaat, hierojat ja kauneudenhoitajat, jotka käyvät tarjoamassa palvelujaan tuoleihin istahtaneille. Eilisen kävelyni aikana tapasin myös pitkän kepin ja säkin kanssa työtä tehneet miehet, jotka pudottivat puista ehkä kookospähkinöitä. Siinähän voi käydä huonosti, jos sellainen lähes jalkapallon kokoinen mötikkä putoaa päähän. He siis tekivät todella tärkeää työtä, ihan niin kuin meillä Suomessa ovat menneenäkin talvena tehneet katoilla huimapäisesti taiteilleet lumenpudottajat.  

Ajatus siitä, että tänne ei ehkä pitäisi naisten tulla, koska tämä on miesten leikki- ja temmellyskenttä, on jotenkin outo ja varsinkin loukkaava. Toisaalta Thaimaata kutsutaan mielellään paratiisiksi, mitä se ei tietenkään ole kuin joltain osin, mutta sitten joku tai jotkut katsovat aiheelliseksi määritellä, kenelle se paratiisi kuuluu. Paratiisin tästä tekee vain paikoin luonto, jota sitäkin pilataan vimmatulla vauhdilla, mihin ihminen vain jalkansa tallaa. Paratiisi tämä ei ole niille mielettömille kulkukoirien laumoille tai hökkeleissään eläville thaimaalaisille. Naapurikadun ravintolan tytöt aloittavat työnsä viimeistään aamuseitsemältä ja tuskin ovat kovin montaa tuntia ennättäneet nukkua sitä ennen, koska baarit sulkevat ovensa vasta puolen yön jälkeen, ehkä yhden tai kahden aikoihin. Joka aamu samat tytöt siis. Paratiisimaista elämääkö? Kyllä tämä on sitä tavallaan ainakin minulle ja siksi kuulemani öykkärimäiset maininnat reviirien jakamisesta harmittavat.

Kun sanoin jättäneeni aivot narikkaan, olen sen sijaan ahminut toisten ajatuksia. Ostin matkalukemiseksi Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirjan, jota lueskelin viikon verran ja vertailin kokemuksia - tai ajatuksia, joita matkalla ollessa mieleen tulee. Kirjan lukeminen oli jollain tapaa tervehdyttävä kokemus, mutta ehkä minä diktaattorimaisesti määrittelisin, että se sopii luettavaksi ensisijaisesti vain vanheneville, elämänkokemusta omaaville naisille. Jotta en vaikuttaisi turhan tylyltä, voin tässä suositella toista matkakirjaa, joka sopii kaikille. Sen luin viime kesänä Sveitsin-reissun yhteydessä. Menimme vuorobussilla osin samaa reittiä, jonka Osmo Soininvaara polki fillarilla matkallaan Italiaan. Kirjan nimeä en nyt jaksa muistaa. Ylipäätään matkakirjat ovat loistavaa luettavaa, jos ei kykene itse matkustamaan tai jos haaveilee matkustavansa, varsinkin hieman tavallisuudesta poikkeavilla tavoilla.

Toinen tervehdyttävä lukukokemus oli Anthony de Mellon Havahtuminen, jonka sain viime yönä valvottuani päätökseen. Kirjan takakannessa todetaan kirjan sisältämistä luennoista, että ne "avartavat henkisen elämän horisontteja purkamalla elämänvaiheita ja ehdollistumia, jotka sumentavat ymmärrystä ja kaventavat elämää".  Olen hyvilläni, että sain vinkin tästä kirjasta ja joltain osin olen voinut huomata olevani oikealla tiellä ja tiedostanut aivan oikeita asioita, Kirja vaatii silti vielä toisen lukukokemuksen. Sen verran filosofista tekstiä kansien väliin on saatu mahtumaan.

Olen ajatellut laiskotella täällä, mutta mitä enemmän yritän, sitä enemmän näyttää työtehtäviä siunaantuvan. Tyhmyyksissäni menin esittelemään itseni paikallisen suomalaislehden julkaisijalle ja päätoimittajalle ja eikös hän nyt vaadi minulta juttua Thaipaleella-lehden nettiversioon. Olen puhtaaksikirjoittanut pöytäkirjan ja kirjoittanut toisen, jossa itse olinkin hallituksen kokouksen sihteerinä. Samaisessa kokouksessa tuli muutakin puuhaa tehtäväksi. Lisäksi olen etsinyt eräälle paluumuuttoa aikovalle tietoja, mitä asioita paluumuttajan pitää hoitaa kotimaahan palatessaan.

No toisaalta Pattayalla ennakkoäänestys näyttääkin tapahtuvan niin, että jokaisen toimitsijan tarvitsee olla paikalla vain yhtenä päivänä. Äänestyshän on kolmepäiväinen. Oma palkkatyökin aiheutti heti ensimmäisinä päivinä raivokkaan sähköviestittelyn, joka nyt näkyy sentään laantuneen. Epäilen, että jossain postit jumittuvat, niin kuin minulla äsken muutamaksi tunniksi. Mutta taas tapahtui se omituinen ilmiö: kun valitin tekstarissa asiaa Jormalle, johan alkoi posti lähteä koneeltani. Minun ei siis tarvitse kuin mainita jostain teknisestä ongelmasta puolisolle, niin asia on sillä korjaantunut. Ihmeellistä.

Vuokrasin tänne tullessani skootterin, 125-kuutioisen Yamahan. Skootterillahan täällä suurin osa ihmisistä ajelee, elleivät sitten liiku lavatakseilla. Jorman moottoripyörää olen kyllä kokeillut, mutta se on hieman turhan suuri ja raskas minulle ja kaikkein suurin vaikeus saattaa piillä vaihteissa. Skootterit ovat automaattivaihteisia ja kaikin puolin näppäriä. Thaimaan liikenne on monien mielestä kaoottinen ja vaarallinen. On se tietysti sitäkin, mutta täällä on aika hyvä periaate esimerkiksi risteyksissä: kaikki varovat kaikkia. Suomen liikenteen vihamielisyys puuttuu täältä kokonaan tai en ainakaan ole siihen törmännyt. Pärjää kun välttää äkkinäisiä liikkeitä, se on täällä ajaessa aika hyvä nyrkkisääntö.

Huomenna lähden Bangkokiin Pattaya Suomi-Seuran porukoiden kanssa. Kerron siitä myöhemmin lisää, sillä ihan tarkkaa käynnin syytä en tiedä. Tiedän vain sen verran, että menemme täkäläisen suomalaisen ev.lut. seurakunnan messuun. Se taas liittynee uuden papin työn aloitukseen. Papin olemme kyllä jo Jormankin kanssa täällä tavanneet viime lauantaina.

Tässä parvekkeella istuskellessa tekee huomioita kaikenlaisista asioista, jotka toistuvat päivästä toiseen. Oli täällä toki tullessakin sen verran lämmin, että ennätti jo tehdä muutaman havainnon. Yksi liittyy vastapäisen ravintolan ihmisiin, jotka myös asuvat talossa. Kun viimeksi olin täällä, perheellä oli koiranpentu, jota usein pidettiin hieman ikävästi lyhyeen naruun kytkettynä talon kulmalla. Sitten koira katosi, joten päättelimme, että se on lähetetty maalle. Monet kaupungeissa asuvat thaimaalaiset lähtevät usein maalle, kuka mistäkin syystä: riisipellolle, uskonnollisten seremonioitten takia, lapsia tapaamaan jne. Tänne tultuani huomasin, että perheen vanha rouva, joka aina aamuisin tuli harjaamaan heidän talon osansa edustaa ja tekemään milloin mitäkin aterioiden valmistelutöitä, oli tällä välin kadonnut. Päättelimme, että nyt vuorostaan oli tullut mummon aika ja hänetkin on lähetetty maalle.

Elokuvassa oli muutakin, joka kolahti. Olin ihan äskettäin ajatellut, miten kotipuolessani Keski-Suomessa autolla ajaessa sai usein olla käsi pystyssä, kun vastaan tuli tuttuja ihmisiä omilla autoillaan. Helsingissä tuollainen morjestelu sen sijaan on taakse jäänyttä elämää. Jos toiseen suuntaan ajetaan kolmea kaistaa ja samalla tavalla tekevät vastaantulijat, ei siinä juuri tuttuja ehdi huomata. Ja ihmismääräkin jo on aivan erilainen, ettei tuttujen vastaantulemisen todennäköisyys ole kovin suuri. Mutta takaisin siihen elokuvaan.

Aivan alkumetreillä päähenkilö ajetee jossain pohjoisen pikkukaupungin kaduilla ja hänellä on tuon tuostakin käsi pystyssä, koska vastaan tulee tuttuja lappilaisia. Sitä katsellessa tuli jotenkin hyvä mieli. Se tuntui inhimilliseltä. Päinvastoin kuin esimerkiksi metroon juokseminen siltä varalta, että saattaa myöhästystyä juuri asemalle porhaltavasta junasta. Usein kannustan näitä juoksijoita mielessäni ajattelemalla, että "juokse juokse" ja tuumin samalla, että mihinkähän hekin käyttävät ne hukkaan menneet neljä minuuttia, jos siitä edellisestä junasta myöhästyykin. Jos inhimillisyyden janalla käden heilauttaminen vastaan tuleville autoilijoille on 1-10-asteikolla jotain kasin luokkaa, metrolle juokseminen on ehdottomasti numero 1 tai 2.

Ennen Thaimaahan saapumista täytyy täyttää kaavake, jossa kysellään kaikenlaista: passin numeroa ja vuosituloja, sukupuolta ja lennon numeroa. Kysytään myös, että onhan takaisin lähtiessä nimi edelleen sama kuin tänne tullessa. No ei tietysti ihan tuolla tavalla, mutta jonkinlaisen varmistuksen asialle kuitenkin näkyvät haluavan, koska nimi pitää toistaa. Passiin tullissa kiinnitettävässä lappusessa kysytään myös matkan tarkoitusta. Olin hetken aikaa hämmennyksissä, koska ainut sopivanoloinen vastaus oli lomamatka. Vaikka lomapäivien vietosta osin onkin kyse, en oikein osaa mieltää, että tulen tänne lomalle. Tulin kotiin elämään arkea, jota enimmäkseen vietän Helsingissä ja jatkossa Tuusulanjoen varrella. Tulin kotiin Jorman luokse ja jo parin päivän päästä jään tänne yksikseni, koska Jorman pitää palata Suomeen.

Hua Hinista matkasimme paikallisjunalla sitten Bangkokiin, joka pelkästään matkana oli kokemisen arvoista. Monenlaista viheltäjää, kauppiasta ynnä muuta mahtui euron paikkeilla maksavalle, parinsadan kilometrin matkalle. Bangkokissa löysimme thai-hotellin toiseksi yöksi, jossa yöpyminen kahdelta hengiltä maksoi pikkuisen reippaat kymmenen euroa, joten ei ollut lysti kallista. Minä popsin sieltä täältä katukeittiöstä kaikkea syömisen näköistä mahan täydeltä. Ja istuin yön pytyllä. Kaima kadotti siinä samassa katusessiossa lompakkonsa, jossa ei kuitenkaan ollut aivan kivitalon hintaa. Harmittava takaisku maailman matkaajalle kuitenkin.

Työasioitakin tuli matkan aikana tehtyä. Kävin pitkälti yli 20 hakemusta läpi, joilla pyritään Sovinnon uudeksi bossiksi. päiviksen vuoden sopimus päättyy ja mahdollisuuksia ei jatkoon oikein löytynyt. Sinällään harmittavaa, sillä päiviksen kontolla oli varmasti yhdistyksen historian raskaimmat päätökset ja osin niiden toteutuskin. Ehkä tässäkin pätee vanha viisaus, että toisten työt näyttävät usein helpommilta kuin omamme ja mitä paremmin muut työnsä tekevät, sitä helpommilta ne näyttävät.
Itsellä on edessä sen selvittäminen ketä mahtoi hiertää työpäiväkirjani pito niin paljon, että se on suljettu eläkesessioni aikana. Kanavia kuitenkin riittää, mutta vähän aion selvitellä onko jollakin oikeus estää minulta oikeuteni omiin kirjoituksiini ja niiden käyttämiseen.